Vauhdikas eväsretki

Kesä on vihdoinkin tullut! Hipot suunnittelevat innoissaan eväsretkeä läheisen joen rannalle.
– Pakataan eväskorit kanootteihin ja lasketaan jokea pitkin sopivaan paikkaan eväsretkelle, Hanna ehdottaa.
– Tästä tulee jännittävää, oikea seikkailu! Henri innostuu.
– Pelkään, että kanoottiretkestä tulee liiankin jännittävä, suorastaan vaarallinen. Joen vesi on vielä korkealla kevättulvan jäljiltä, Hille huolestuu.
– Höh, panemme tietysti pelastusliivit päälle. Selviämme kyllä. Voin luvata, että löydät joen rannalta upeita aiheita valokuvattavaksesi, Hanna vakuuttelee.
Kevätretki alkaa tuntua Hillenkin mielestä heti houkuttelevammalta.
– Niin, rantaniitty näyttää varmasti jo upealta, hän miettii

Myös hiirulaiset Mini ja Max kuulevat eväsretkestä.
– En ymmärrä, miksi meitä ei kutsuttu mukaan! Max tuhisee loukkaantuneena.
– Osaamme olla kiltisti kanootissa. Voimme sitoa ongenkohot ympärillemme pelastusliiveiksi.
– Älä sure! Livahdetaan muiden huomaamatta kyytiin, Mini suunnittelee.
– Omia eväitä emme tarvitse. Hannan, Henrin ja Hillen eväskorista riittää varmasti jotain meillekin.

Hippojen varastosta hiiret löytävät kaksi ongenkohoa ja siimalankaa. Solmujen tekeminen liukkaaseen lankaan on kuitenkin vaikeaa. Piip-lintu on huolissaan hiirulaisten suunnitelmasta ja haluaa auttaa. Kätevällä nokallaan se pujottelee siimalangan tiukasti hiirten ympärille. Punavalkoiset ongenkoholiivit näyttävät oikeastaan aika näppäriltä.

– Minun on silti paras seurata hiirten matkaa ja varmistaa, että he pysyvät kanootissa, Piip miettii.

Rannalla onkin jo kova tohina. Hipoilla on pelastusliivit päällään, ja eväskorit on pakattu kanootteihin. Iloiset huudahdukset täyttävät rannan, kun Hanna, Henri ja Hille lähtevät matkaan.
Kukaan ei huomaa Hillen kanootin salamatkustajia, jotka kyyhöttävät eväskorin kätköissä nuuhkien eväiden houkuttelevia tuoksuja.
– Minulla on ihan kamala nälkä, Max pian tunnustaa ja jatkaa:
– Ehkä voimme maistaa tuota kerrosleipää… Yhdessä saamme kyllä rasian kannen auki!

Ja niin he saavatkin. Mutta juuri kun hiiret ovat muovirasiassa haukkaamassa leipää, joen virtaus voimistuu yllättäen. Kanootti poukkoilee kuohuissa, ja muovirasia sinkoutuu virran vietäväksi.
Mini ja Max ovat aaltojen armoilla, kunnes leipärasia törmää päin virran keskellä tököttävää pensasta. Laatikko takertuu pensaan alaoksiin. Hiiret päättävät kiivetä oksia pitkin ylemmäksi.

– Apua, pelastakaa meidät! he kiljuvat, mutta ohi melovat Hanna ja Hille eivät kuule heitä.
Ympärillä vellova vesi on pelottavaa katsottavaa. Mini sulkee silmänsä ja tarrautuu Maxin turkkiin.
– Älä nipistä, muuten minäkin putoan! Parasta pitää vaan kiinni pensaasta ja kietoa hännät oksan ympärille, Max neuvoo yrittäen pysyä rauhallisena.

Piip-lintu on seurannut hiirten touhuja. Se lennähtää pensaaseen haaksirikkoisten luo ja alkaa kirkua kovimmalla äänellään. Viimeisenä melova Henri huomaa ensin hermostuneen Piip-linnun, sitten eväslaatikon ja lopulta kaksi punavalkeaa ongenkohoa.
Oikein tarkasti katsoessaan hän tunnistaa siima-lankaan sotkeutuneet Minin ja Maxin.
Onneksi Henri on hyvä melomaan! Hän ohjaa kanoottinsa taidokkaasti pensaan viereen ja poimii kyytiinsä hiiret – ja melkein kuivat eväsleivät.

Joen rannassa hipot kuivaavat hytisevät hiiret pyyhkeeseen ja tarjoavat heille kuivaa evästä. Mini ja Max kiittävät auttajiaan ja hykertelevät tyytyväisinä, nyt kun vaara on ohi.

– Kai te sentään huomasitte, miten hienot pelastusliivit olimme tehneet ongenkohoista!
– No jaa. Mutta nyt on aika päästä tutkimaan luontoa, Hille hoputtaa.
– Ehdimme tehdä tänään vielä paljon muutakin kuin pelastaa tottelemattomia hiiriä!

Teksti: Tuula Pere