Teatterin taikaa

Hille Hippo kuuntelee hievahtamatta, kun opettaja muistelee luokassa oman lapsuutensa näytelmäharrastusta. Yhteiset harjoitukset, lavasteiden rakentaminen ja esiintyminen koulun juhlissa kuulostavat hauskoilta. 

– Kyllä mekin saamme näytelmän kokoon, vai mitä? Hille kääntyy toiveikkaana katsomaan luokkatovereitaan, mutta kukaan ei innostu. 

Pettyneenä Hille kävelee kotiin, mutta ajatus näyttelemisestä ei anna rauhaa.

– Minun on saatava Hippo Posse innostumaan esityksestä, Hille miettii.

– Yhteisvoimin onnistumme kyllä. 

Aiheesta viriää kotona vilkas keskustelu. Jokaisella hipolla on oma käsityksensä siitä, mikä on parasta teatteria. 
– Tehdään joku hassuttelu, jossa on kova meno päällä, Henri Hippo innostuu.
– Minä voisin esitellä myös skeittilautailua näyttämöllä. 

Hanna Hippo epäröi.

– Kovin uhkarohkeat temput on parempi jättää sirkukseen. Mutta esityksen on oltava hauska tai jännittävä. Sellaisista yleisö pitää. Voin kirjoittaa näytelmän itse! hän arvelee.

– Ja Hille voi suunnitella upeat lavasteet!  

– Sopii minulle, kunhan saan esittää pääosaa! Henri ilmoittaa. 

Myös Piip-lintu haluaa päästä näytelmään. Se lentelee edestakaisin ja esittelee lentotaitojaan.

– Tämä ei käy, Piip! Sinun on rauhoituttava. Keksin sinulle jonkin roolin näytelmässä, Hanna lupaa. 

Muutaman päivän kuluttua valmistelut ovat täydessä vauhdissa. Hanna on kirjoittanut näytelmän taikureiden kilpailusta. Piip-linnullekin on löytynyt tehtävä. Se pitää nokassaan taikasauvaa, joka ei saa joutua kadoksiin. 

Henri on tyytyväinen päästyään mahtavan velhon rooliin, vaikka pitkät vuorosanat huolettavat.

– Minä en ikinä muista kaikkea, vaikka lukisin päivät ja yöt, Henri murehtii.

– Esitys on liian pian!

– Pääsimme koulun juhlan pääesiintyjiksi. Ei sellaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä, Hille sanoo. 

Henri harjoittelee vimmatusti, ja vuorosanat alkavat painua mieleen. Hänestä on hienoa esittää taikuria, joka saa pukeutua koko näytelmän upeimpaan asuun, kimaltavaan viittaan ja päähineeseen. 

– Kyllä vanhoista pöytäliinoista ja verhoista saa ihmeitä aikaan, Hille myhäilee tyytyväisenä. 

Viimeisissä harjoituksissa paljastuu ongelma. Henri muistaa vuorosanat, mutta ei sitä, milloin ne on lausuttava. Kenraaliharjoitus menee pieleen.  
Näyttämön keskellä seisoo mykistynyt taikuri, täysin hämmentyneenä. 

– Nyt! Kuuletko? Nyt on sinun vuorosi puhua, Hanna hoputtaa Henriä.

– Toivotonta, en minä voi antaa ohjeita kesken esitystä. On oltava joku muu keino! 

Tilanne on epätoivoinen, kunnes harjoituksia seuranneet hiiriystävät Mini ja Max keksivät ratkaisun. 

Mini-hiiri piiloutuu taikurin esiintymisasun kauluksen alle. Aina kun Henri unohtaa, milloin on hänen vuoronsa puhua, Mini antaa merkin kutittamalla taikuria korvan takaa. 

Ensi-iltayleisö istuu paikoillaan koulun juhlasalissa. Esirippu avataan, ja sen takaa paljastuu taikurin työhuone täynnä ihmeellisiä apuvälineitä. Hillen taitavissa käsissä tavalliset pahvilaatikot ovat muuttuneet upeiksi taika-arkuiksi ja pullea lasipurkki kristallipalloksi. Lavastuksen keskellä puuhastelee kuuluisaa taikuria esittävä Henri, jonka pitäisi pian sanoa ensimmäiset lauseensa.  

Muistaako Henri, milloin hänen on aloitettava? Onneksi huoli on turha. Mini-hiiri kutittaa Henriä korvan takaa, ja niin taikuri alkaa puhua oikeaan aikaan. 

– Loistavaa! Kaikki sujuu, eikä kukaan huomaa mitään outoa! Mini-hiiri on mainio merkinantaja, Hanna iloitsee. 

Näytelmä lähestyy loppuaan, ja tunnelma tiivistyy. Taikurin pahinta kilpailijaa esittävä Hille astuu näyttämölle. Velhojen kisa on alkamassa. Silloin tapahtuu yllätys. Henrin taikurintakin kaulukseen piiloutunut Mini-hiiri nousee vahingossa liian korkealle ja putoaa viitan sisäpuolelle ja siitä Henrin paidan alle.  

Ensin Henri hihittää, sitten hohottaa ja lopulta nauraa täyttä kurkkua.

– Kutittaa! Apua! Henri hypähtelee ja saa vihdoin karistettua hiiren pois paitansa alta. Häntä ei enää jännitä mikään, ja vuorosanat osuvat oikeisiin kohtiin. 

Kun esitys on ohi, yleisö taputtaa innoissaan.

– Tästä tuli nyt melkein huvinäytelmä, Henri kuiskaa muille hipoille.  

Hannakin hymyilee leveästi:

– Pieni lisä hauskuutta ei ole koskaan pahitteeksi.  

Teksti: Tuula Pere