Hipot ja ullakon kummitus 

Syysiltojen hämärtyessä hipot innostuvat kertomaan kummitusjuttuja. Välillä tunnelma tiivistyy liiankin jännittäväksi, vaikka kukaan ei oikeasti usko aaveisiin, peikkoihin tai noitiin. 

He keksivät vuorollaan hurjia tarinoita, joita muut keskittyvät kuuntelemaan. Nyt jännitetään Hillen kertomaa kummitusjuttua.  

– Ulkona puhalsi syysmyrsky, samanlainen kuin nytkin, Hille madaltaa ääntään. – Hylätty talo seisoi villiintyneen puutarhan keskellä. 

Hille on tosi hyvä keksimään hyytäviä tarinoita. Henriä hirvittää, ja hän siirtyy vaivihkaa lähemmäksi muita. 

Hille jatkaa kertomustaan. – Vain lepattava kynttilänvalo vaelsi tyhjän talon huoneissa. Kuka tuo salaperäinen kulkija mahtoi olla? 

Kaikki kuuntelevat hiirenhiljaa. Juuri silloin hippojen kotitalon ullakolta kuuluu salaperäisiä kopsahduksia. Hille ei pysty jatkamaan jännittävää tarinaansa, koska häntä alkaa pelottaa. 

– Miksi sinä keskeytät? Hanna kysyy. – Jatka vain. Ei siellä ole mitään muuta kuin tuuli, joka heiluttelee yläkerran ikkunoita, Hanna rauhoittelee. 

Hille selvittelee kurkkuaan ja jatkaa. – Autiotalon yöllinen vaeltaja lähestyi ikkunaa, jonka takana naapuritalon uteliaat lapset kurkistelivat. Silloin kynttilän valopiiriin ilmestyi…  

Hillen lause jää kesken, sillä kolina ullakolla yltyy. – Apua, mikä se on? Hille henkäisee eikä pysty enää jatkamaan tarinaansa. 

– Meidän on parasta selvittää, mitä ullakollamme oikein tapahtuu, Hanna päättää.  

Kummitusjutun tunnelma on vallannut kuulijat, ja Hannan on vaikea innostaa muita kanssaan ullakolle. – Kai minun on sitten mentävä yksin, Hanna päättää ja sieppaa käteensä sählymailan. 

Hanna kiipeää ylös ullakon hämäriä portaita ja saa pian taakseen jonon pelokkaita seuraajia. Muitakin kiinnostaa joka tapauksessa nähdä, mitä ullakolla tapahtuu.  

– Voisiko ullakolla asua kummitus? Hille pohtii. 

– Tuskinpa vain, Henri pinnistää äänensä reippaaksi ja valaisee ullakon nurkkia taskulampulla. 

Mitään tavallisesta poikkeavaa ei näy eikä kuulu. Tuuli ujeltaa talon nurkissa ja ikkunoiden takana, mutta kopsahdukset ovat hiljenneet. Ainakin hetkeksi… 

Juuri kun hipot ovat kääntymässä takaisin, aivan heidän päänsä yläpuolella alkaa villi vipinä. Kattopalkkiin kiinnitetty katiska keikahtelee puolelta toiselle ja romahtaa lopulta heidän jalkojensa juureen.  

Henri suuntaa taskulampun kohti lattialle pudonnutta kalanpyydystä, jonka sisällä säntäilee edestakaisin hätääntynyt orava. – Voi raukkaa, se on jäänyt katiskan vangiksi, Henri sanoo. 

Kaikki kokoontuvat oravan ympärille. – Ei ole helppoa saada sitä pois katiskan sisältä, Hanna arvelee. – Pelkäänpä, että se voi vaikka purra auttavaa kättä.  

– Eikä sitä voi päästää pinteestä täällä ullakolla, Henri sanoo. – Muuten se jää asumaan tänne koko talveksi ja sotkee paikat. 

Hille keksii keinon. – Kannetaan orava tämän pyydyksen sisällä pihalle ja aukaistaan katiskan verkkoseinään kunnollisen kokoinen aukko, hän selittää. – Kun orava saa olla hetken rauhassa pihalla, se lähtee varmasti ulos vankilastaan ja pakenee omille teilleen. 

Pian hipposeurue on jo pihalla, ja Hanna katkoo katiskaverkkoa näppärästi kärkipihdeillä. – Nyt aukko on varmasti tarpeeksi suuri, hän sanoo. – Jätetään katiska tähän puun viereen. 

Tuskin hipot ehtivät siirtyä syrjään, kun orava vilistää kohti vapautta ja männyn latvaa. Hanna sulkee katiskan aukon taivuttamalla rautalankoja. 

– Nyt peitetään tämä ansa ullakolle sellaiseen paikkaan, ettei sinne eksy enää yhtään kummitusta tai muuta tunkeilijaa, Hille sanoo. – Sen jälkeen voisin kyllä kertoa kummitusjuttuni loppuun, jos vielä haluatte. 

Muut vilkaisevat toisiaan. – Totta kai, kuuluu kuin yhdestä suusta.  

Pihan pimeydessä Henri valaisee leukaansa taskulampulla ja hihkaisee pelotellakseen muita. Kaikki ovat taas sopivassa tunnelmassa jännitystarinoita varten. 

Teksti: Tuula Pere