Harvinainen postimerkki

Eräänä päivänä Hanna, Hille ja Henri löysivät ullakolta vanhoja kortteja ja kirjeitä, joiden kulmiin oli liimattu jännittävän näköisiä postimerkkejä. He päättivät oitis alkaa keräämään postimerkkejä ja höyryttivät varovasti irti värikkäimmät ja kauneimmat. Pian jokaisella oli jo oma pieni postimerkkikokoelma, josta riittää puhuttavaa postimerkkikerhon tapaamisissa kirjaston suuren pöydän ääressä.  

Tänään Hippo Posse on saapunut paikalle hyvissä ajoin keräilykansioineen, sillä kaikki ovat innoissaan päivän aiheesta. Kerho-ohjaaja, vanha postimestari, on luvannut esitellä kokoelmansa kalleimmat aarteet. Odotellessaan kerholaiset vertailevat omia merkkejään. 

– Minulla on varmasti värikkäimmät postimerkit, Hille Hippo kehuu. Se onkin totta, sillä hänen kansionsa pullistelee kirjavien hyönteisten ja kasvien kuvia. 

Myös Henri Hipon kokoelma on upea. Hän kerää urheiluaiheisia merkkejä, erityisesti sellaisia, joissa on olympiarenkaat. – Katsokaapa tätä! Siinä on pujottelija täydessä vauhdissa! Henri sanoo ylpeänä. 

Hanna Hippo ei ole vielä keksinyt varsinaista aihetta kokoelmalleen. Oikeastaan hän on kiinnostunut harvinaisista ja arvokkaista merkeistä, mutta niitä ei ole helppoa saada. 

Postimestari saapuu ja levittää pöydälle lajitelman hienoimpia merkkejään. – Katsoa saa, vaan ei koskea! hän varoittaa kerholaisia. – Postimerkkien keräilijä voi kutsua itseään filatelistiksi vasta sitten, kun ymmärtää, että arvokkaimpia merkkejä ei saa koskaan käsitellä paljain käsin. Minäkin käytän erityisiä pinsettejä eli atuloita. 

Hipot ovat ihastuksesta mykkinä, kun pöytä täyttyy postimerkkisarjoista. On viidakon elämiä, tropiikin kasveja, lentokoneita ja purjelaivoja. 

Myös hiirulaiset Mini ja Max ovat tulleet katsomaan postimerkkejä. – Katso, miten kiinnostavia ruoka-aiheisia merkkejä tuossa kansiossa on! Max osoittaa herkkujen kuvia. 

– Onko sinun kokoelmassasi urheilumerkkejä, Henri kysyy ohjaajalta. – Entä hyönteismerkkejä? Hille jatkaa. 

Ennen kuin postimestari ehtii vastata, Hanna haluaa välttämättä nähdä hänen arvokkaimmat merkkinsä. – Olen ajatellut ruveta keräilemään sellaisia, sitten kun minulla on varaa, Hanna selittää. 

Kaikki saavat vastauksen kysymyksiinsä vuorollaan, ja kerho päättyy. On aika kerätä merkit talteen ja panna kansiot kiinni. – Missä ihmeessä on harvinaisin ruoka-aiheinen merkkini? postimestari huolestuu ja käy läpi tavaroitaan. Rypyt hänen otsallaan syvenevät, ja hän katsoo jokaista osallistujaa tiukasti silmiin. 

– Kuinka arvokas se on? Hanna kysyy varovasti. 

– Niin arvokas, että voisit ostaa sen hinnalla itsellesi upean mikroskoopin tai polkupyörän. 

Kaikki ovat ihmeissään, miten yksi pieni ruokapostimerkki voi olla niin kallis. Hanna huolestuu. Ei kai kukaan voi epäillä, että hän olisi ottanut merkin! 

– Mitä se esittää? Henri keksii kysyä. 

– Suurta juustopalaa, postimestari sanoo. 

Hillelle tulee mieleen paikka, josta he voisivat vielä etsiä merkkiä. – On mahdollista, että postimerkki on pudonnut vahingossa lattialle ja kiinnittänyt juustonystävien huomion, Hille päättelee kuin paraskin salapoliisi. – Missä ovat Mini ja Max? Tulkaa perässäni! 

Kerholaiset marssivat Hillen kannoilla vanhan kirjastotalon eteiseen. Nurkassa, naulakoiden takana on komero, jota hiiriystävät Mini ja Max käyttävät välillä nukkumapaikkanaan.  

Kun komeron ovi avataan, hämmästyneet hiiret astuvat syrjään. Lattianrajaan laudan rakoon on sievästi asetettu juustopostimerkki. 

– Kallis merkkini, postimestari parahtaa ja tutkii aarrettaan varovasti suurennuslasilla. – Onneksi se on vahingoittumaton! 

Hiiret ovat noloina. He eivät tarkoittaneet pahaa, kun kantoivat lattialle pudonneen merkin tauluksi nukkumapaikkaansa. – Oikeastaan ymmärrän hiiriä, postimestari sanoo heltyneenä ja antaa heille kansiostaan korean ruusumerkin, jota hänellä on kaksi kappaletta. 

– Ihanat ruusut nukkumapaikan seinällä ilahduttavat Miniä ja Maxia varmasti yhtä paljon kuin juustomerkki, Hille arvelee. 

Hiiret ovat tyytyväisiä. – Oikeastaan tämä merkki sopii tauluksi vielä paremmin. Juuston kuvan tuijottaminen olisi tehnyt olon aina nälkäiseksi, he pohtivat. 

Teksti: Tuula Pere