Hipot satuseppinä

Hanna Hippo porhaltaa innoissaan pihalle, jossa Henri ja Hille ovat testaamassa uusia frisbeegolfkiekkojaan. – Nyt ei ole aikaa heitellä kiekkoja, Hanna intoilee. – Huomasin netistä, että koululaisille järjestetään kirjoituskilpailu. Henri ei ymmärrä Hannan hoppua.

– Etkö näe, että meillä on hommat kesken? Isä on luvannut, että ensi viikolla päästään ulkoradalle heittelemään frisbeetä.

– Mutta kirjoituskilpailuun voi osallistua enää viikonloppuun asti, Hanna selittää.

Kestää aikansa, ennen kuin Hanna saa muut innostumaan kisasta. Henri harjoittelisi mieluummin heittojaan, ja Hille epäröi osaamistaan. Hanna ei peräänny ja saa lopulta muut mukaansa sisälle. Keittiön pöydän ääressä Hanna jakaa muistiinpanovälineet.

– Nyt mietitte, mistä kirjoitatte. Minä valitsen itse jonkin asia-aiheen. Etsin paljon tietoanetistä ja kirjastosta, Hanna suunnittelee.

– Jos väsäät tekstiä koneenrakennuksesta, siitä tulee taatusti tylsää, Henri kiusaa.

 – Hyvässä tarinassa pitää olla kunnon seikkailu! Eikä pieni jännityskään ole pahitteeksi.

– Mutta tietotekstikin voi olla kiinnostava, Hanna tuhahtaa ja jatkaa suunnittelua. Hille miettii tarinaansa. Hän on yhä epävarma, mistä kirjoittaisi. Hän ei halua penkoa lähdeteoksia eikä kirjoittaa hurjaa seikkailua. – Nyt keksin, kirjoitan luontosadun, Hille pohtii.

Seuraavana iltana Hanna, Henri ja Hille kokoontuvat mummin luo kehittämään tarinoitaan. – Kiitos, mummi, että lupasit kuunnella ideoitamme, Hanna sanoo. – Olet paras sadunkertoja, jonka tiedän! Hippomummi hymyilee. –  Muistakaa kuitenkin, että kirjoittaja on itse vastuussa tarinastaan. Henri haluaa heti esitellä seikkailukertomuksensa. Vauhtiin päästyään hän on kirjoittanut jo sivukaupalla. Muut kuuntelevat tarkkaavaisina Henrin tarinaa, mutta he eivät onnistu seuraamaan mutkikkaita juonen käänteitä.

– Tuosta ei tule mitään, sanon minä, Hanna arvioi synkästi. – Sinä olet sotkeutunut omiin henkilöihisi.

H

enri murjottaa pettyneenä. – Pane sitten itse paremmaksi, jos minun avaruusolioni eivät miellytä, hän sanoo. – Mutta jutussani riittää vipinää! Hannan kertomus on vaatinut paljon taustatietoja. Ei ole helppoa kirjoittaa historia-aiheista asiatekstiä alkemisteista. Kun Hannan tarina on edennyt ensimmäiset kaksisataa vuotta, Henri saa tarpeekseen.

– Tylsää, hän sanoo armottomasti.

– Varsinkin kun jokainen tietää, että alkemistit eivät oppineet tekemään kultaa! Ei se ole onnistunut vieläkään! Hanna iskee paperinsa pöydälle eikä sano enää mitään. On Hillen vuoro. Varovaisella äänellä Hille alkaa lukea luontosatuaan. Ensin Henri näyttää pitkästyneeltä, mutta pian muuttolintujen syyspuuhat alkavat kuulostaa ihan hauskoilta. Tarina on kuitenkin vielä kesken. Hille peittää korvansa. Hän pelkää, että muut alkavat haukkua hänen tekstiään.

Vaiteliaat hipot istuvat mummin keittiössä. Kirjoitusinto on tipotiessään. Onneksi mummi on tehnyt hyviä voileipiä. – Hengen ravinnon lisäksi tarvitaan vatsan täytettä. Nälkäinen kirjoittaja ei saa aikaan kunnon tekstiä, hän sanoo. Kun juniorikirjailijat mutustelevat iltapalaansa, mummi rohkaisee heitä jatkamaan.

– Muistakaa, että kirjoituksia ja kirjoittajia on monenlaisia. Kyllä maailmaan rivejä mahtuu! Hippojen innostus alkaa palailla.

– Ei muuta kuin avaruuslaserit viuhumaan, Henri julistaa. – Mutta sovitaan, että toisten tekstejä ei saa lytätä – ei edes silloin, vaikka juoni olisi kuinka villi!

– Eikä silloinkaan, vaikka historia-aihe matelisi eteenpäin, Hanna nauraa. Hillekin jatkaa tarinaansa ja lisää siihen vielä muutaman lintukuvan. Hän ei aavista, että parin viikon kuluttua häntä odottavat kunniakirja ja palkintovesivärit!

Teksti: Tuula Pere